"Elä ja retosta, elämä on petosta"

Itseään on aina vaikea kuvailla vaikuttamatta itserakkaalta tai muuten vaan häiriintyneeltä. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin selväjärkinen mutta sitten herään ja kadotan koko tunteen. En usko järkeeni mutta sielustani olen varma. Olen vaeltanut tällä pallolla - yleensä eksymättä - alkaen jouluaaton jälkeisestä sunnuntaista armon vuonna 1969. Putkahdin maailmaan Tampereen keskussairaalassa ja siitä lähtien, missä ikinä olenkin elänyt, olen tuntenut kodikseni tämän kaupungin. Kolme päivää 60-luvun puolella viettämäni aika on tehnyt minusta avarakatseisen ja välittömän. Kauppiasperheen mukana elämä kuljetti etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Muutaman vuoden välein tapahtuva paikkakunnanmuutos opetti minut arvostamaan elämän hyviä asioita kuten vaihtelua mutta myös kykyä pysyä paikallaan. Kavereiden vaihtuminen oli nuorena hankalaa ja siinä rytäkässä jäi rippikoulukin käymättä mutta sen ongelman korjasin armeijassa - kuntoisuusloman kera. Kolme vuotta ammattikoulun sähköasentajalinjalla ei opettanut minulle mitään sähköstä tai sähkömiehen ammatista mutta silti aika ei mennyt hukkaan sillä opin, että sähkömiestä minusta ei ainakaan tule. Olin koko ajan aivan hukassa. Iltalukiossa vietetyt kolme vuotta sen sijaan opettivat paljon teoriaa elämästä, kuolemasta ja sensellaisesta ja myös sen, että olin menossa oikeaan suuntaan. Tunsin olevani kotonani kirjojen parissa. Hain muutaman vuoden opiskelutauon jälkeen yliopistoon ja pääsinkin lukemaan informaatiotutkimusta vuonna 1996. Tunsin viimeinkin olevani oikeassa paikassa, etenkin kun viimeiset kahdeksan vuotta tarinasta olen asunut esi-isieni kaupungissa Tampereella. Fyysisesti olen kai lähinnä normaali suomalainen mies. En pitkä enkä lyhyt vaan keskiverrosti vähän yli 180 senttiä. En liene sen paremmin lihava kuin laihakaan sillä 80 kiloani on ainakin painoindeksin mukaan varsin normaali määrä. Vielä kun hiukset ovat maantiehiekanväriset ja silmät jotakin vihreän, ruskean ja sinisen sekoitusta kohtaloni lienee hankkia kaksi lasta, Volvo, kultainen noutaja ja elää upean mitäänsanomaton keskivertoelämä. Klik klik ei toimi. Siispä remuan ja rällästän, juon joskus jopa viinaa, en vihaa pakolaisia enkä ymmärrä mitä vikaa on olla verkkareissa luennolla. En oikeastaan edes omista kravattia enkä ainakaan sellaista suostu käyttämään paitsi äärimmäisen pakon edessä. Toisinaan kirjoittelen pieniä tarinoita, sommittelen runon tai pikku laulun, istun rantakalliolla katselemassa auringonlaskua ja mietin kaiken järjettömyyttä ja haikailen menneitä. Sisälläni asuu melankolisti enkä edes halua sen poistuvan. Ehkäpä se on paras ja ainoa aseeni maailman suorituspaineita ja vaatimuksia vastaan. Tampereella 29.9.1998 Riku